Mies kertoi, että olin viime yönä unissani huutanut: "Mä oon #&%tu niin korviani myöten täynnä sua!". En muista viime yön unia, mutta minulla on hyvä arvaus, kuka on saanut kuulla kunniansa. Tunne on nimittäin suoraan yhdistettävissä tosielämään ja sillä on vain yksi kohde. On se hyvä, että edes unissaan voi antaa tulla kaiken sen, mitä töissä täytyy jättää sanomatta.

Kuten aiemmin olen kirjoittanut, työmaalta löytyy pari ihmistä, joita vältän viimeiseen asti. Toisen kanssa tämä luoviminen onnistuu hyvin, eikä välillämme ole vihamielisyyttä. Joskus on ihan mukavaakin. Hänessä on tietty logiikka, joka auttaa karikoiden välttämisessä aina vain paremmin sitä mukaa, kun häntä oppii tuntemaan.

Mutta tämä toinen! Hänessä on aitoa henkilöön saakka menevää pirullisuutta, joka iskee päin naamaa ihan puskista, kun sitä vähiten osaa odottaa. Ehkä lisäosana mielipahassani onkin juuri se, etten sitä viimeisintä sivallusta osannut odottaa, vaikka hänen kanssaan pitäisi ymmärtää olla aina varuillaan, vaikka itse olisi kuinka hyväntahtoisena. On raivostuttavaa joutua niin hämilleen ja sopertaa jotain sovittelevaa, kun samaan aikaan oma sisus kiehuu täysin painokelvotonta materiaalia.

En yksinkertaisesti pysty asiattomaan rähinöintiin jossain työpaikalla, eikä se tietysti viisasta olisikaan. Oman maltin säilyttäminen on aseista parhain ja kun hänen käytöksensä on nyt esimiehen tiedossa muidenkin vääryyttä kokeneiden toimesta, on itselläni puhtaat jauhot pussissa. Vaan haaveisiin ne suorat sanat ovat näköjään jääneet. Kaihertaa jossain mielen päällä ja samalla sekin ärsyttää, että annan hänen vaikuttaa niin paljon.