Äääh, viimeinen vapaapäivä. Toisaalta vain pari hassua päivää ja on taas viikonloppu. Sitten todennäköisesti lyhyempi työpäivä ja taas vapaapäivä, jonka jälkeen vain kolme työpäivää ja viikonloppu. Voisin saman tien viritellä jo jonkinlaisen aamukamman lomaan ja äitiyslomaan. No, melkein jo voisin. Ei nyt ole vielä ihan täyttä selvyyttä, milloin jään pois töistä.

Joitain aikoja sitten mietin, ottaisinko ainakin osan kertyneistä lomista rahana. Olisin vielä työssä ja tuossa työyhteisössä, kun vielä voin. Kuka tietää, menenkö tuohon työpaikkaan enää koskaan takaisin, en ole vakituinen työntekijä, vaikkakin pitkäaikainen ja sillä tavalla vakiintunutta kalustoa. Vaan enpä tiedä. On tainnut tässä ajan kuluessa loma houkuttaa kuitenkin enemmän. Päätös syntynee parin viikon sisällä.

Miehelle loma ei näytä sopivan yhtään. Ainakaan näin talvisin, kesällä on enemmän menossa. Mies on ollut kohta pari viikkoa lomalla, josta osan tosin reissussa. Kotona tuntuu aika käyvän sen verran pitkäksi, että käy hermoon. Ilmeisesti eniten vaimon hermoon. Toisen levoton tylsistyminen tarttuu herkkiin tuntosarviini ja tulen rauhattomaksi itsekin.

Tuntuu myös, että herkemmin tulee mainintaa kotitöiden epäreiluksi koetusta jakaantumisesta. Siis mieheltä. Hänellä on liikaa aikaa ja liian vähän tekemistä. Minulla taas aina jotain mielekästä puuhaa, jos suinkin vain jaksan tehdä. Viime aikoina en ole paljoa jaksanut, koska se epämäärinen flunssa päänsärkyineen ja muine oireineen velloo on/off edelleen. Olen jo käynyt tarkistuttamassa, ettei ole mitään tulehduksia. Jokin hikinen virus siis todennäköisimmin yrittää jyllätä viikosta toiseen, eikä tajua häipyä. Töiden jälkeen ole todella väsynyt ja odotan hullun lailla viikonloppuja, jolloin jaksan tehdä jotain kivaakin. Arkipäivinä en jaksa. En osaa sanoa, väsyttääkö tämä raskauskin.

Jos toisella riittää virtaa ja aikaa, niin tehkööt ja touhutkoot. Ja jos ei riitä, niin olkoot tekemättä ja touhuamatta. Koti on kuitenkin ihan asiallisessa kuosissa, ei mikään läävä. Minä en vaadi mitään. Jos jokin häiritsee, korjaan sen pois. Miestä vain ehtii häiritä aiemmin. Minä en ehdi ja jaksa niin kärppänä huomata jokaista epäkohtaa. Tiedän, että voisin tehdä enemmän ja kannan siitä syyllisyyttä päivittäin, vaikkei sormella osoitettaisikaan. En nyt vain jaksa ja oman arvioni mukaan maailma ei juuri nyt kaadu, vaikken jaksaisi tai vaikka emme jaksaisi.

Hermostua jaksan ja se tuntuu vievän loputkin mehut. Hermostuttaa toisen tylsistyminen ja hermostuttaa se, minkä välillä koen nalkutukseksi. Etenkin nyt näinä minulle arvokkaina vapaapäivinä. Olen saanut parit raivarit, yhden ihan totaalisen räjähdyksen viikonloppuna. Nytkin hiertää vielä eilinen tiskikeskustelu.

Olen jotenkin ihan täynnä ja lopussa. Olen yrittänyt sanoakin, että miettisi näinä päivinä vähän sanomisiaan, kun olen nyt tällainen ja koitan vain ladata akkuja. Turha viskoa bensaa liekkeihin, kun on etukäteen tiedossa, etten jaksa nyt keskustella asiallisesti, en kykene ottamaan rakentavaakaan kritiikkiä vastaan, itsehillintä ei toimi.

Ei hän mielestään nalkuttanut, hän vain herätti keskustelua. Minusta se on yksi ja sama asia, kun vastapuoli on tässä jamassa. Helvetin huono ajoitus. Ja ihan niin kuin näistä ei olisi keskusteltu. Ei mitään lisättävää aiempiin lausuntoihini minulla. Että jos nyt viimein kokeiltaisiin niitä keinoja, joita ehdotin edellisellä kerralla ja sitä edellisellä kerralla ja sitä... Lähtien siitä, että laitetaan puolet astioista varastoon, jolloin tiskin kasaantuminen on jo lähtökohtaisesti sekä teoriassa että käytännössä sula mahdottomuus. Ja jos mieskin huuhtelisi astiat pian käytön jälkeen, ne olisi mukavampi tiskata.

Ugh!