Työväsymystä. Ei työuupumusta kuitenkaan.

Työyhteisö on ok, meitä on aika paljon. Pari ihmistä, joita vältän viimeiseen asti ja vastapainoksi useampi työkaveri, joita saattaa lomilla tulla jo vähän ikäväkin. Välimaasto ihan miellyttävää väkeä.

Työ itsessään on toisaalta ihan mielenkiintoista ja tietyissä puitteissa peräti vaihtelevaakin. Paikoin työ on henkisesti raskasta vääntämistä ja solmujen avaamista. Ihmisten kohtaaminen on raskainta ja se on raskaampaa ajatuksen tasolla kuin käytännössä. Tarkoitan, että ajatus ihmisen kohtaamisesta on usein väsyttävämpi kuin varsinainen kohtaaminen.

Olen miettinyt tätä paljon ja tullut muun muassa siihen tulokseen, että jokin ongelman ydin piilee roolissa, joka minulla on siinä kohtaamisessa. Pääsääntöisesti en ole ihmisenä epävarma, mutta jollain tavalla siinä roolissa olen. Ehkä tätä voi kuitenkin jollain tasolla yleistää muihin tilanteisiin, jossa kohtaan vieraampia ihmisiä ja tunnen, että vastuu tietynlaisesta mutkattomuudesta on minulla. Se on väsyttävää.

Edellä mainittu ihmisen kohtaamisen väsyttävyys ja epämukavuus on hitonmoisessa ristiriidassa koulutukseni suhteen. Jollain tasolla koen, että olen valinnut väärin. Joskin ajattelen, ettei tässä vielä seinä ole vastassa. Kenttä on kuitenkin laaja ja voin vielä itsekin kasvaa. Suuntia on useita. Tällä hetkellä koen houkuttavana työn, jossa ei ole ainakaan kovin suoraa kontaktia asiakkaisiin. Tätäkin puolta nykyisestä työstäni löytyy ja tämä on kuitenkin varsin siedettävä kokonaisuus. Toisaalta tiedän, että lähivuosina voi tarjolla olla hyvinkin ihmisläheinen pesti oikein ammattini ytimestä ja siihen mennessä minussa täytyy tapahtua jotain. Muussa tapauksessa se työ ei ole minua varten.

Juuri nyt työväsymyksen tuntu johtuu siitäkin, että työn ulkopuolella tapahtuu paljon ja tarvitsisin tehokasta aikaa asioiden hoitamiseen ja järjestämiseen. Tehokas aika menee kuitenkin kaikki työhön. Työpäivän päätteeksi olen hyödytön zombie ja vielä pirun kiukkuinenkin.